Kadonneen kallioputouksen etsintä tuotti vain hirvikärpästen puremia.

Kommentoi

Tumma puro kuohuu hämärän laskeuduttua.

Pari iltaa sitten kävin etsimässä vuosien jahkailun jälkeen pienen joen varrella olevaa kallioputousta, jonka olin aikoinaan löytänyt keväisellä kanoottiretkellä parikymmentä vuotta sitten.

Putouksen sijainnista minulla ei ollut tarkkaa tietoa, vaan suunnistin eräältä tuttavaltani saamani vihjeen perusteella.

Onneksi paikka ei ollut aivan jumalan selän takana, sillä minun tarvitsi kävellä vain reilu kilometri maastossa sen jälkeen, kun olin jättänyt autoni pienen ja huonokuntoisen metsätien päähän.

Vaikka matka oli maantieteellisesti lyhyt, henkisesti se oli pitkä. Alue tuntui nimittäin kihisevän hirvikärpäsiä, joita jouduin kulkiessani jatkuvasti nyppimään irti itsestäni.

Ilokseni niitä ei enää kuitenkaan ollut sillä kohisevalla pikkuruisella koskella, jonka varrelle suunnistin sen jo kauaksi kuuluvan äänen perusteella.

Riemuni jäi kuitenkin valitettavasti hyvin lyhytaikaiseksi, sillä hirvikärpästen poissaolo ei ollut paikan ainoa puute: Minkäänlaista putousta en sieltä löytänyt.

Tuossa vaiheessa ilta oli kuitenkin ehtinyt jo niin pitkälle, että tyydyin kuvaamaan tätä löytämääni pientä koskipahasta. Tutkimusmatkan jatkaminen ei enää tullut kysymykseen hämärän jo alettua laskeutua.

Se oli sääli, sillä nyt jäi edelleen epäselväksi, oliko koko putousta ollenkaan olemassa vai oliko se mahdollisesti vain mielikuvitukseni vuosien kuluessa kehittämä mielikuva nyt näkemästäni paikasta.

Hirvikärpästen määrä ei sen sijaan olut pelkkä mielikuva, sillä kaiken retken aikana suorittamani huolellisen nyppimisen jälkeenkin löysin vielä kotona niitä itsestäni lähes kaksikymmentä.

Tästä kuitenkin saan osin syyttää itseäni, koska olin ”onnellisesti” unohtanut hupullisen hirvikärpästakkini kotiin. Seuraavalla kerralla viisaampi. Toivottavasti.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.