En ole varmasti ensimmäinen, enkä myöskään viimeinen valokuvaaja, joka on jossain vaiheessa elämäänsä joutunut pohtimaan, haluaako kameraa mukaansa lomalle.

Ja aivan niin kuin monet valokuvaukselle sydämensä myyneet minua ennen, olen päätynyt vastaukseen, joka tavallisesta kameran ulkoiluttajasta saattaa tuntua oudolta: Ei, en halua. En todellakaan.

Aluksi minullakin oli kamera aina uskollisena seuralaisena niillä harvoilla ulkomaanlomilla, joilla yleensäkään kävin. Pian kuitenkin huomasin, että oma liian vakava asenteeni jokaiseen kuvaustilanteeseen esti minua nauttimasta juuri niistä asioista, joita varten olin lomalle lähtenyt.

Arkkitehtuurin ihailun sijasta keskityin etsimään rakennusten merkityksellisiä yksityiskohtia. Vilkkaalla torilla taas huomioni kaikesta ympärillä tapahtuvasta hyörinästä vei haluni tarkastella kauppaa käyvien ihmisten ilmeet ja eleet.

Rapuilla istuva kulkukissakin muuttui suhteettoman merkitykselliseksi huomattuani askelmien muodostaman symmetrian.

Eikä kuvakuume rajoittunut valoisaan aikaan. Kunpa olisikin!  Niinpä vilkasliikenteiseltä sivukadulta löytynyt koominen valomainos muuttui sitä haudanvammaksi asiaksi, mitä pidemmiksi venyivät minuutit, jotka kuluivat sen odottamiseen, ettei ainutkertaista kohdettani pilaisi yksikään kuvaan vahingossa kävellyt turisti.

Tästä kaikesta tietenkin seurasi se, että oman kuvallisen kunnianhimoni riivaamana päädyin toistuvasti tuskastuttavan pitkäksi ajaksi odottamaan sitä ainoaa oikeaa hetkeä. Valaistus, kuvakulma tai vaikkapa ihmisten asento tuntuivat aina olevan vääriä. Ja kaiken tuon täydellisyyden hakemisen tuloksena vain se, että perheeni tai muu matkaseurueeni joutui turhautumaan ainaiseen vitkutteluuni.

En voittanut heidän ymmärtämystään edes silloin, kun kerroin innostuneena juuri havainneeni tragikoomisen yhteyden kahden kreetalaisen mutta normaalisti toisiinsa millään loogisella tavalla liittymättömän asian välillä.

Kuva: sukeltava mies, patsas, Kreeta, taidemuseo

Kaiken kertomani jälkeen voit varmaankin hyvin kuvitella, mitä tapahtui, jos jokin onneton luontokappale sattui jäämään kyltymättömän kuvatykkini tulietäisyydelle.

Toisaalta oli myös itselleni, niin fyysisesti kuin ennen kaikkea henkisesti, äärimmäisen rasittavaa pitää koko ajan kaikki aistini hereillä: valmiina kohtaamaan seuraavan nurkan takana mahdollisesti odottava tilaisuus täydelliseen kuvaan. Sitä, jota ei missään tapauksessa saanut hukata.

Viime lomamatkoilla olen siis jättänyt kamerani kotiin. Eikä minun ole todellakaan tarvinnut asiaa katua, sillä loma on kerrankin tuntunut lomalta. Niinpä olen kotiin palattuani voinut virkistäytyneenä kohdata harmaan arkielämäni, ja mikä parasta saanut myös uutta voimaa valokuvaukseen.

LuonnOLLIsesti,

Olli