Tarhatun naalin pako toi sille paremman jatkoelämän – Videolla hetkiä sen lyhyestä vapaudesta

Kommentoi

Kohtasin videolla näkyvän naalin aivan sattumalta ollessani matkalla kuvaamaan lintuja Rautalammin Rastunsuolle. Kyse oli todellakin pelkästä sattumasta, vaikka olin saanut päivää aikaisemmin lukijaltani puhelinsoiton hänen näkemästään oudosta valkeasta ketusta. Naali nimittäin sananmukaisesti jolkutteli vastaani tien laidassa. Se ei edes juurikaan hätkähtänyt autoani ohittaessani sen silmät hämmästyksestä ympyriäisinä.

Kauan en kuitenkaan erikoista ilmestystä ihmetellyt, vaan käänsin nopeasti kuvakonini juoksusuunnan takaisin kohti mansikkakaupunkia. Tästä ei naali sen sijaan lainkaan tykännyt, vaan poistui tieltä kadoten puolijuoksua läheiseen metsään.

En tilanteen saamasta käänteestä kuitenkaan masentunut, vaan ikuisena optimistina ajoin seuraavaan pienen tien liittymään ja jäin odottamaan. Ja odotin. Ja odotin….

Eikä vartominen ei ollutkaan turhaa, sillä vain reilun puolen tunnin kuluttua eläin ilmestyi tien päässä olevan talon pihaan, jossa onnistuin sen sitten lopulta kuvaamaan.

Kovin kauan en saanut sen kauneudesta kuitenkaan nauttia – parikymmentä minuuttia kuitenkin – mutta jo tuona lyhyehkönä aikana tuli selväksi, ettei kyseessä voinut mitenkään olla villi naali (Vulpes lagopus), vaan turkistarhalta karannut eläin, jolle on ilmeisesti asioiden kaunistelemiseksi annettu nimi sinikettu.

Eläimeltä selvästi puuttuvasta ihmisarkuudesta kertoo osaltaan sen videollakin nähtävä vierailu autotallissa. Itse asiassa se kävi siellä parikin kertaa viihtyen toisella kertaa useamman minuutin. Samasta ihmiseen tottumisesta vihjaa myös se, että yhdessä vaiheessa se oli vain noin kolmen metrin päässä kuvakonini kiiltävästä kuonosta. Valitettavasti vain kumijalkaisen kulkupelini tuulilasi esti kuvaamisen siltä erää.

Yhteiselomme naalin kanssa loppui kuitenkin yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin: Naali nimittäin löysi marjapensaiden välistä jotain syötävää, joka suussaan se kiirehti puolijuoksua metsän suojaan.

Tämän jälkeen eläintä ei paikalla enää näkynyt. Sovin tuolloin kuitenkin talon asukkaan kanssa, että hän ilmoittaisi minulle, jos eläin jäisi pyörimään alueelle pidemmäksi aikaa. Tällöin olisin voinut ehkä yrittää tehdä jotain eläimen auttamiseksi.

Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, vaan naali oli ilmeisesti jatkanut saman tien matkaansa. Parin päivän päästä se kuitenkin ilmestyi – kuten olemme saaneet lehdistä ja verkosta lukea – erään suonenjokelaisen kesämökin pihaan, josta talon asukkaat saamiensa ohjeiden avulla saivat sen pyydystettyä häkkiin ja veivät sen sitten Suonenjoella olevaan Sisä-Savon löytöeläinhoitolaan.  Sieltä sen puolestaan kävi myöhemmin hakemassa Ranuan eläinpuiston intendentti Mari Heikkilä.

Tuossa välissä ehdin kuitenkin vielä käymään katsomassa naalia sen silloisessa hoitopaikassa Suonenjoella. Lyhyen tapaamisemme aikana naalin käytös vahvisti entuudestaan uskoani, ettei eläin voinut mitenkään olla luonnonvarainen: Astuessani sisään sen normaalin asuinhuoneen kokoiseen hoitotilaan, otus jopa kävi heti haistelemassa minua. Pari minuuttia myöhemmin, vähän ennen poistumistani tilasta, se antoi kaiken lisäksi säikähtämättä kuvata itseään vain noin puolen metrin päästä.

Toisaalta on hyvin vaikea myöskään kuvitella sen olleen kenenkään lemmikkieläin; niin varovainen – jopa alistuva – sen käytös ihmisen läheisyydessä joka tapauksessa koko ajan oli.

Nyt helatorstaina soitin sitten Mari Heikkilälle Ranualle tiedustellakseni, kuinka naali on sopeutunut uuteen kotiinsa. Ilokseni sain Marilta kuulla sopeutumisen sujuneen oikein hyvin ja ruuankin maistuvan erinomaisesti.

Onnellista loppuelämää Sinulle naaliseni!

Lisätty 27.5.2017: Eilen Ranuan eläinpuiston intendentti Mari Heikkilä kertoi minulle naalin tämänhetkisestä tilanteesta seuraavasti:

Naalin sukupuoleksi varmistui naaras; se sai loishäädön, sen kynnet leikattiin ja päästä löytynyt “savolainen” punkki poistettiin. Sillä on lisäksi naapurissa silmävamman vuoksi hoitoa saava toinen naali, joka on kovasti tulokkaasta kiinnostunut.

P.s. Olemmekin Mari Heikkilän ja Ranuan eläintarhan kanssa “vanhoja tuttavia”, sillä olen vuosien kuluessa itsekin toimittanut muutaman linnun hoitoon Ranualle: kurjen, viirupöllön ja kanahaukan. Kanahaukan kohtalo oli näistä paras, sillä se toipui täysin ja saatoin palauttaa sen parin kuukauden hoitojakson jälkeen takaisin luontoon. Kurki – nimeltään Sirri – ja viirupöllö sen sijaan jäivät Ranualle.

Sirri-kurjen merkillisen ja hellyttävän tarinan voit halutessasi lukea tästä linkistä: Sirri – Tarina siitä kuinka monien ihmisten ystävällisyys pelasti nuoren kurjen hengen

Linkkejä:

Ranuan eläinpuisto

Sisä-Savon Löytöeläimet Facebookissa

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.