Tämän lyhyen videon innoittaja oli jo kuvaushetkellä maailmankuulun ranskalaisen valokuvaajan Yann Arthus-Bertrandinmestariteos HUMAN (2015), ja ennen kaikkea koskettavan dokumentin mahtavat, viimeisen päälle suunnitellut ja valokuvauksen ehdoilla sommitellut luontokuvaukset.
Esteettisesti itseäni puhuttelevat dokumentissa erityisesti ne kohdat, joissa maalauksellinen maisema yhdistyy jatkuvaan, samansuuntaiseen liikkeeseen (HUMAN, YouTube, esim. kohdat 1.48, 7.03, 46.15).
Tämän liikkeen ja maiseman kauneuden yritin myös omalla vaatimattomalla videollani toistaa.
Human ei ole kuitenkaan luontodokumentti vaan ainutlaatuinen kokoelma erilaisia ihmiskohtaloita ympäri maailmaa heidän itsensä kertomina. (more…)
Luonto on täynnä löytäjäänsä odottavia pieniä ihmeitä, kunhan vain maltamme pitää silmämme auki. Tästä käy enemmän kuin erinomaisena esimerkkinä kesäkuun alussa hyvin syrjäiseltä metsätieltä sattumalta löytämäni muumioitunut sammakko. Niin hyvin tuo aikuisen sammakon muumio oli säilyttänyt alkuperäisen muotonsa, että tajusin sen kuolleeksi vasta, kun oli vain parin metrin päässä siitä.
Sammakko oli ilmeisesti lähtenyt keväällä läheisestä pienestä suo-ojasta, jonka vedet virtasivat tien yli tien toisella puolella olevaan ihmisen tekemään lampeen. Matkalla oli kuitenkin tapahtunut jotakin, ja sammakon taival oli lopullisesti keskeytynyt.
Mikä oli lopettanut sen elämän, jää arvoitukseksi. Väkivaltainen sen loppu ei kuitenkaan ollut, sillä minkäänlaisia merkkejä hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta siitä en ole löytynyt.
Mielenkiintoisinta muumiossa on se, kuinka paljon se edelleen muistutti elävää sammakkoa, vaikka siitä oli jäljellä pelkkä kuori. Muumioitunut sammakko oli todellakin sisältä aivan tyhjä, eikä se painanut kuin muutaman vaivaisen gramman.
Siilit ovat suurimman osan aikaa hyvin rauhallisia, mukavia otuksia, mutta ruokarauha näyttäisi olevan niillekin melko pyhä asia. Ainakin päätellen siitä, mitä siilien keskuudessa suositulla suonenjokelaisella siilien ruokintapaikalla on iltaisin usein saatu nähdä.
Pihassa on kevään ja alkukesän kuluessa nimittäin ruokaillut parhaimmillaan jopa yksitoista söpöä siiliä. Tällöin yhteenotoilta ei aina ole voitu välttyä, vaikka näille nälkäisille ja toivotuille vieraille on ollut lähes kaikille ollut tarjolla oma ruokakuppinsa.
Onneksi mitään kovin vakavia yhteenottoja ei ole pihassa sattunut, sillä siilit ovat useimmiten noudattaneet japanilaisen sumopainin sääntöjä: Voittaja on se, joka saa työnnettyä vastustajansa ulos painimatolta. Tämän jälkeen tuo onnellinen voittaja saa sitten ainakin jonkin aikaa nauttia ruokansa rauhassa.
Olen parina viime viikkona viettänyt paljon aikaani Suonenjoen kauniilla harjualueella, Lintharjulla, olevalla suurella kivilouhoksella. Syy kiinnostukseeni ovat olleet värikkäiden ja mielenkiintoisten jyrkkien kalliopintojen alapuolelle syntyneiden suurten sadevesilammikoiden ympärille esiintyvä linnusto, etenkin BirdLife Suomen vuoden lintu, pikkutylli. (more…)
Sain toissapäivänä mahdollisuuden yrittää pitkäaikaisen unelmani kuvata se hetki, jolloin telkänpoikaset jättävät pesäpönttönsä hyppäämällä siitä alas maahan.
Kuvauspaikka oli erään lukijani puutarha, jossa olevassa pöntössä telkät olivat pesineet menestyksellisesti jo yli kymmenenä kesänä.
Kun tulin aamupäivällä paikalle, poikasten lähtöhetki näytti olevan aivan käsillä, sillä emo liikehti hyvin rauhattomasti pesäpöntön suuaukolla. Samalla se selvästi tarkkaili koko ajan ympäristöä varmistaakseen poikasten lähtöhetken turvallisuuden. Kesti kuitenkin kolmisen tuntia ennen kuin poikasten lähtöhetki lopulta koitti. Kaiken piti olla kunnossa. Niin uskoin ainakin minä ja varmasti emokin… (more…)
Kun kesällä 2010 vietin lukemattomia iltoja metsäjäniksen seurassa, ajattelin, etten voisi enää koskaan saavuttaa vastaavaa luottamukseen perustuvaa suhdetta tähän luonnostaan hyvin arkaan eläimeen.
En ole kuitenkaan ole enää yhtä vakuuttunut ennustukseni pitävyydestä, sillä olen nyt tavannut saman metsäjäniksen neljänä iltana, joista kolmena olen onnistunut jopa kuvaamaan sitä. Parin viime viikon aikana en ole sitä kuitenkaan tavannut, mutta en ole tilanteesta pettynyt, sillä olisi lähes lottovoittoon verrattava saavutus voittaa sen luottamus samassa määrin kuin kesällä 2010.
Toisaalta voihan sama kuvio kuin silloinkin jälleen toistua: Kohtasin jäniksen ensimmäisen kerran toukokuussa, jolloin onnistuin kuvaamaan sitä vain kerran. Polkumme kuitenkin kohtasivat uudelleen loppukesällä, jolloin kuvasin sitä lähes 20 iltana. (Koko tarina on luettavissa Suomen Luonnon elokuun 6/2011 numerosta)
Jänissuhteeni juuret juontavat lapsuuteeni
Jänis on suomalaisista eläimistä se, johon minulla on aina ollut vahvimmat tunnesiteet. Juuret lähes lapsenomaiseen kiintymykseeni eläimeen ovat lapsuudessani, josta parhaimman osan vietin 50-luvulla Kuhmossa. Isäni oli tuolloin alipalkattu rajavartioupseeri, jonka oli pakko niin metsästää kuin kalastaa ahkerasti ruokkiakseen kuusihenkisen perheensä. Niinpä ei ollut lainkaan harvinaista, että ikkunamme ulkopuolella roikkui talvella useita valkoturkkisia pitkäkorvia. Ei siis ihme, että jänis nousi myöhemmin symboloimaan minulle onnellista lapsuutta. Etenkin sitä osaa lapsuudestani, jolloin ruokaa oli yllin kyllin. Sillä niin ei aina todellakaan ollut.
