Hetki havumetsien papukaijan, pikkukäpylinnun perhe-elämää

Kommentoi

Olen nyt muutaman viikon aikana saanut useamman seurata pikkukäpylintuja (loxia curvirostra), joita voisi hyvällä syyllä kutsua Suomen havumetsien papukaijoiksi: Linnuillahan on papukaijamaisen lyhyt ja käyrä nokka, ja lisäksi  aikuiset linnut ovat värikkäitä kuin papukaijat.  Ulkonäköjensä yhteneväisyydestä huolimatta lajit eivät kuitenkaan ole mitään sukua toisilleen.

Valitettavasti useimmat meistä eivät koskaan ole päässeet nauttimaan lajin kauneudesta, sillä se viettää suuren osan ajastaan korkealla mäntyjen latvaosissa syömässä kävyistä esiin kaivamiaan siemeniä.

Lyhyellä videolla viisihenkinen pikkukäpylintu on ruokailemassa suuren sembramännyn latvustossa. Perheeseen kuuluu punasävyinen koiras, kellanvihertävä naaras sekä kolme harmaata, voimakkaasti viirullista nuorta lintua.

Videon lopuksi harvinainen hetki, kun yksi perheen nuorista on laskeutunut maahan kylpeäkseen pienessä vesilätäkössä.

Videolla suokukkoja lähikuvassa – Auton käyttö piilokojuna lintujen kuvauksessa

Kommentoi

Ei ole mikään salaisuus, että käytän autoani lintukuvauksissa hyvin usein piilokojuna. Sen suurenmoisin etu on siinä, että voin usein vaihtaa melko vapaasti niin kuvausetäisyyttä kuin kuvakulmaa kesken kuvausten. Edellytyksenä tällaisen kuvaamisen onnistumiselle on kuitenkin aina se, että olen ensin kärsivällisesti totuttanut kuvattavat linnut hyväksymään sekä autoni läsnäolon että olemaan pelkäämättä, kun käynnistän autoni uudelleen vaihtaakseni kuvauspaikkaa.

Joskus täydellinen totuttaminen sujuu yllättävänkin nopeasti – suokukoilla kesti alle tunnin.  Joskus siihen voi kulua useita päiviä. Joitakin kertoja olen esim.  päässyt ottamaan ensimmäiset kuvat  – ja silloinkin vielä melko kaukaa suhteessa kuvattavan lajin kokoon – vasta toisena päivänä.

Video on siinä mielessä hyvin totuudenmukainen, että kolme ensimmäistä, ruokailevista suokukoista nähtävää videonpätkää on kuvattu melko pian videon alussa nähtävän lähestymisvaiheen aikana. Huomion arvoista on kuitenkin se, että olin totuttanut linnut auton läsnäoloon ja sen liikkumiseen jo edellisenä päivänä. Muuten tuollainen ”ralliautoilu” ei olisi missään tapauksessa onnistunut lintuja pelästyttämättä, sillä kuvaushetkellä linnut olivat lähimmillään todella lähellä. Lähimmillään vain noin neljässä metrissä.

Huom! Videokuvaa ei ole rajattu lainkaan jälkikäteen.

Kuvauspaikka: Suonenjoen entinen jätevedenpuhdistamo.

Kuvausauto: Pikkuruinen Skoda Fabia.

Hitaasti hiipivä harmaahaikara iskee kalan kuin salama kirkkaalta taivaalta

2 Kommenttia

Viime lauantaina onni hymyili minulle laveasti: Kun lähdin Suonenjoelta kohti vajaan 30 kilometrin päässä kohisevaa Tyyrinvirtaa, taivas oli harmaa ja satoi vettä. Mitä lähemmäksi Tyyrinvirtaa tulin, sitä poutaisemmaksi sää muuttui, ja kun olin perillä, iltaurinko hymyili jo lempeästi poutapilvien välistä.

Mutta paras oli vielä tulossa! Olin juuri ja juuri saanut jalustani pystytettyä ja kamerani kuvausvalmiuteen, kun huomasin muutamien kymmenien metrien päässä kivellä jököttävän harmaahaikaran alkavan liikkua kuin hidastetussa filmissä. Kokemuksesta tiesin sen havainneen kalan ja yrittävän nyt päästä siihen käsiksi terävällä nokallaan.

Tosin kokemuksesta tiesin myös, että ylivoimaisesti useimmissa tapauksissa sen saalistus jää pelkälle yrityksen asteelle. Niinpä kun painoin kamerani videonauhoitusnappia, en odottanut saavani tallennettua mitään muuta kuin harmaahaikaran hitaan liikehdinnän kohti jossain pinnalla alla uivaa kalaa. Toisin kuitenkin kävi. Onneksi!

Jälkeenpäin saatoin vain onnitella itseäni ja olla kiitollinen onnettarille harvinaisuudessaan lottovoittoon verrattavan tilanteen kuvaamisesta. Jos olisin tullut paikalle minuutinkin myöhemmin, en olisi saanut erikoista tilannetta lainkaan taltioitua.

Myös säiden jumalat olivat minulle olleet suosiollisia, sillä Suonenjoella sää oli koko tuon ajan ollut edelleen harmaa ja sateinen.  Pitäisiköhän minun yrittää joskus lototakin?

Harmaahaikara hyökkää julmasti lajitoverinsa kimppuun – Onnellinen loppu

2 Kommenttia

Pari viikkoa sitten sain todistaa Rautalammin Tyyrinvirralla hyvin yllättävää tilannetta: Jälleen kerran yksi alueen paristakymmensestä harmaahaikarasta (ardea cinerea) oli ujuttautunut kalanpoikasia lokeilta suojaavan verkon alle. Tämä ei todellakaan ollut ainoa näkemäni vastaava tilanne, sillä verkon alla on niin paljon tilaa, että ne pystyvät liikkumaan ja saalistamaan siellä lähes normaalisti.

Tällä kertaa eräs toinen harmaahaikara yritti kuitenkin käyttää verkon alla olevan lajitoverinsa tilannetta hyväksi ja hyökkäsi nokkimaan sitä julmannäköisesti. Verkon alla oleva lintu ei kuitenkaan ollut puolustuskyvytön ja onnistui lopulta pakenemaan tilanteesta omin lähes omin avuin. Lue lisää…

Valkoinen jalohaikara on illan pimeydessä kuin taivaasta laskeutunut enkeli

2 Kommenttia

Pari viikkoa sitten sattunut jalohaikaran kohtaaminen oli todella visuaalisesti ikimuistoinen kokemus. Illan pimeydessä siivet levällään laskeutuva valkea jalohaikara oli kuin taivaasta ilmestyvä enkeli. Vastaavaa tunnetta ei mikään toinen kuvauskohteeni ole koskaan aiemmin tuottanut.

Videon jalohaikara on kuvattu Rautalammin Tyyrinvirralla, jossa sitä oli nähty elokuun alkupuolella useammankin kerran. Valitettavasti vain tämän komean valkoisen linnun päivärytmi oli aivan sopimaton kuvaustarkoituksiini, sillä sitä nähtiin ainoastaan ilta- ja aamuhämärän välisenä aikana. Tuolloinkin yleensä vain hyvin lyhyen aikaan, sillä virralla oleskelevat harmaahaikarat pitivät aluetta omanaan ja karkottivat jalohaikaran aina lähes heti sen laskeuduttua maahan.

Tämän itsekin turhautuneena todistaa. Harmikseni ”harmikset” nimittäin onnistuivat karkottamaan jalohaikaran myös sen ainoan kerran, kun lintu sattui tulemaan kuvausetäisyydelle valokuvaukseen riittävän valoisuuden aikana.

Taustatietoa

Alun perin metrin korkuinen mutta vain kilon painoinen jalohaikara (Ardea alba) on kotoisin trooppiselta vyöhykkeeltä. Nyt nähdyt linnut ovat kuitenkin todennäköisesti peräisin Virosta, jossa jotkin parit ovat aivan viime vuosina onnistuneet pesinnöissään. Suomessa laji ei sen sijaan ole vielä pesinyt kertaakaan, mutta harhailevia lintuja on viime vuosina tavattu maassamme yhä enemmän. Onkin ilmeisesti vain ajan kysymys, milloin laji saadaan kirjattua maamme pesimälajistoon.

Näe läheltä kuinka harvinainen Siperian pähkinähakki käyttää suurta nokkaansa kuin kirvestä

Kommentoi

Saada nähdä aivan lähietäisyydeltä kuinka pähkinähakki käsittelee sembramännyn käpyä, on itselleni uusi kokemus, jonka mielelläni jaan myös muille. Etenkin kun vasta läheltä kuvatulta videolta voi nähdä sen voiman, jonka pähkinähakki joutuu tuottamaan päästääkseen nokallaan käsiksi sille elintärkeisiin sembran siemeniin.

Mahdollisimman suuren iskuvoiman tuottaakseen lintu ei nimittäin usein ainoastaan ojenna koko ylävartaloaan mahdollisimman suoraksi vaan myös ojentaa jalkojaan iskun tehostamiseksi.  On kuin katsoisi  kirvesmiestä hakkamaamassa halkoja. Lastut vain lentävät.

Mahdollisuus tarkkailla tätä upeaa lajia läheltä on tarjonnut myös toisen uuden tiedon: Hakatessaan hurjana käpyä puun oksalla pähkinähakki ei aina onnistukaan saamaan kaikkia siemeniä suuhunsa, vaan usein siemenet tippuvat alas maahan. Tätä lintu ei kuitenkaan jää murehtimaan vaan jatkaa kävyn pommittamista uusien siementen toivossa.

Hakki ei edes kävyn loppuun käsiteltyään yleensä syöksy menetettyjen siementen perään, vaan käy hakemassa itselleen uuden korkkaamattoman kävyn. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pähkinähakki tuhlaisi siemeniä. Ei todellakaan, sillä lajille on vuosituhansien kuluessa kehittynyt ylivertainen muisti, jonka avulla se pystyy vielä kuukausienkin jälkeen erehtymättä noutamaan aiemmin tuhansiin eri kätköihin varastoimansa siemenet.

Taustatietoja

Pähkinähakit – graafisen kauneutensa takia yhdet suosikkilinnuistani – ovat muutaman vuoden tauon jälkeen täällä taas. Eivät toistaiseksi vielä yhtä lukuisina kuin joinakin aikaisempina vuosina, jolloin Suonenjoen Metlalla (nyk. Luke) lintuja tavattiin yli kaksikymmentä.

Nyt muutaman viime päivän aikana hakkeja on ollut paikalla enimmillään neljä kappaletta, mutta toivo suuremmasta yksilömäärästä elää, sillä Metlan sembramäntyjen käpymäärä on todella runsas. Toisaalta mahdollisuus saada nähdä kovin suurta pähkinähakkiryntäystä näyttää tällä hetkellä aika pieneltä, sillä toistaiseksi ei valtakunnassa ole merkkejä mistään suuresta idästä tulevasta muuttoaallosta.

Paljastan rokkikikkani joka auttaa varisten kuvaamisessa

Kommentoi

Varis on älykäs ja useimmiten hyvin varovainen.  Huomatessaan joutuneensa tarkkailun kohteeksi se yleensä aina pakenee, mikä tekee sen kuvaamisesta lähietäisyydeltä hyvin haastavaa. Itselläni ei ole ollut useaan vuoteen tarvetta kuvata variksia, joten ehdin kesän kuluessa jo lähes turhautua Suonenjoen entisellä jätevedenpuhdistamolla viihtyvien varisten onnistuessa aina väistämään kameraani.

Elokuussa sitten onneksi muistin jo toistakymmentä vuotta sitten keksimäni kikan, jolla olin onnistunut tuolloin kuvaamaan niin variksia, harakoita kuin mustavariksiakin.

Ongelmahan minun tapauksessani juontuu siitä, että hyvin usein kuvaan käyttäen autoani piilokojuna. Niinpä kun lähestyn variksia, ne karkaavat.  Jos olen onnistunut pääsemään kuvausetäisyydelle ja sammutan autoni tärinän poistamiseksi. Varikset karkaavat. Jos taas käynnistän auton uudelleen, vaihtaakseni kuvakulmaa tai kuvausetäisyyttä. Varikset karkaavat.

Kikkani on tämä: Avaan auton ikkunat ja laitan autoradion soittamaan musiikkia HYVIN KOVAA jo hyvissä ajoin, ennen kuin lähestyn variksia. Kun olen sopivalla kuvausetäisyydellä, pysähdyn, mutta en sammuta auton moottoria, vaan annan sen käydä vielä vähän aikaa. Koko tuon ajan tarkkailen varisten käytöstä.  Jos linnut näyttävät rauhallisilta, sammutan moottorin.

Autoradiota ei ole kuitenkaan tarvetta sammuttaa, ellen kuvaa videolle ja haluan saada taltioitua myös kuvaushetken äänet. Toisaalta ainakin omat kamerani pitävät valokuvatessa niin kovaa ääntä, että autoradion mykistäminen ei ole järkevää. Etenkin jos kuvausetäisyys on hyvin lyhyt.

Oman kokemukseni mukaan kaikki sellainen musiikki, josta ei kuulu selvästi ihmisen lauluääni, toimii parhaiten. Niinpä olen käyttänyt niin rokkia kuin klassistakin musiikkia tähän varisten huomion hämäämiseen.

Yllä olevan videon variksen kylpykohtausta kuvatessani autoradio soitti eteläamerikkalaista musiikkia koko kylpyhetken ajan. Kuvausetäisyys oli parikymmentä metriä.

Videon toinen klippi, jossa varis syö jotain löytämäänsä herkkua, on sitten kuvattu huomattavasti lähempää. Vain noin seitsemän metrin päästä. Tällä kertaa sammutin autoradioni lähes heti kuvauksen alettua.  Tämä ei häirinnyt kuitenkaan lintua, vaan onnistuin kuvaamaan sitä yhteensä lähes minuutin.

Musiikkia on siis kuvaustilanteissa käytetty ”merkityksettömänä meluna” peittämään muita variksia mahdollisesti pelästyttäviä ääniä. Toisaalta on kiehtovaa ajatella, että ehkäpä varikset pitivätkin soittamastani musiikista ja käyttäytyivät siksi poikkeavan rauhallisesti.  Tästäkin minulla on omakohtainen kokemus hoitaessani pientä Vaakku-varista omassa työhuoneessani nelisen vuotta sitten. Vaakkuhan tykkäsi kuunnella Edit Piafia.

Videolla kuultava musiikki ei tekijänoikeudellisista syistä ole samaa kuin, se mitä varikset kuvaustilanteissa kuulivat. Onneksi sain luvan käyttää 80-luvulla syntyneen suonenjokelaisen Gonzo –bändin  ’Suuntana Suonenjoki’ –kipaletta, mistä olen heille hyvin kiitollinen.  Äänitin kappaleenollessani kutsuvieraana heidän mahtavassa ”paluukonsertissaan” Suonenjoella syksyllä 2013.

Gonzo Facebookissa

Suuntana Suonenjoki, Gonzon konserttitaltionti samalta keikalta videolla.

Harmaahaikara kävelee taidokkaasti narulla kuin sirkuksen nuorallatanssija

Kommentoi

Minulla on ollut kahden vuoden tauon jälkeen mahdollisuus seurata lähietäisyydeltä useiden harmaahaikaroiden iltaelämää. Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista oli nähdä ensimmäistä kertaa  – ja todennäköisesti viimeistä – aikuisen harmaahaikaran kävelevän vähänkään horjumatta paksulla nuoralla vesialtaan yläpuolella.

Myös muita todistajia tuolla taidokkaalla sirkustempulla oli: Altaan reunalla linnun nuorallakävelyä seurasi hyvin tarkkaavaisena toinen harmaahaikara, joka oli kuitenkin nuori yksilö. Ehkäpä se oli nuorallatanssijan poikanen, joka halusi oppia itsekin nuoralla kävelemisen jalon taidon. Ainakin sillä oli hyvä opettaja.

Hiekka lentää kun nuoret törmäpääskyt nujakoivat

Kommentoi

Muutama päivä sitten sain seurata erikoista ja hauskaa tilannetta: Kaksi pesästä lähtenyttä lentokykyistä törmäpääskynpoikasta lepäili korkealla soranottopaikan seinämään syntyneen hyllyn päällä. Aluksi nuoret linnut eivät näyttäneet välittävän juurikaan toisistaan, mutta sitten toinen niistä lähestyi uhittelevan näköisesti lajikumppaniaan. Tästä alkoi outo ja välillä hyvin kiihkeä painiottelu, jossa hiekkakin lentää näyttävästi.

Syystä, miksi ne käyttäytyivät kuten käyttäytyivät, ei minulla ole tällä hetkellä tarkempaa tietoa.

Päivää myöhemmin kuvasin kuitenkin toisella törmäpääskykolonian pesällä tapahtuneen lyhyen kohtauksen, joka saattaa liittyä poikasten videolla nähtävään käytökseen:  Siinä näkyy kuinka kaksi poikasta vaihtaa nopeasti paikkaa ahtaassa pesätunnelissa emon tuotua toiselle niistä ruokaa. Poikasten liikkeet muistuttavat suuresti videolla nähtävien nuorten lintujen liikkeitä.

Lue lisää…

Liro, kahlaaja kaatosateessa pallomeren rannalla kalliolouhoksella

Kommentoi

Muutamana viime päivänä, tai oikeastaan iltana, olen saanut seurata tämän kesän tärkeimmälle kuvauspaikalleni, Suonenjoen Lintharjulla sijaitsevalle kivilouhokselle,  ilmestyneen yksinäisen liron (Tringa glareola)  touhuja.

Ja laiskottelusta ei tuota pientä kahlaajaa voi kyllä syyttää, sillä se tuntui olevan koko ajan liikkeessä etsien itselleen jotain hiukopalaa louhoksen suurten lammikoiden karuilta rannoilta. Eilenkin se kulki lähes pysähtymättä toista tuntia lammikoiden sorarantoja tutkien.

Sen tahtia ei näyttänyt haittaavan edes rankkasade, jollainen iski eilen illalla louhokselle. Liro ei nimittäin ollut tilanteesta juuri moksiskaan, vaan jatkoi  – melko – rauhallisesti ruuanetsintäänsä.  Muutaman kerran se kuitenkin näytti ottavan hätääntyneitä sivuaskeleita ilmeisesti pelästyessään viereensä äkillisesti ilmestynyttä suurta vesikuplaa.

Liro on muuten pikkutyllin jälkeen ehkäpä eniten vuosien mittaan valokuvaamani kahlaaja. Niinpä olen nyt voinutkin keskittyä sen videokuvaamiseen.

Kaikkein mieleenpainuvin liromuistoni on niinkin kaukaa kuin vuodelta 2007, jolloin sain todistaa – ja kuvata  – kahden liron yhteenoton. Tuosta harvinaisesta tilanteesta olen vuosien mittaan julkaissut kuvia useampaankin otteeseen. Teinpä neljä vuotta sitten kaksintaistelusta jopa lännenfilmihenkisen kuvaesityksenkin: Lirojen kaksintaistelu.

Next Page »