Sembrani vetovoima on ylittämätön.
Nyt ainakin jo kahtena päivänä siinä on pomppinut kauniita pohjoisen järripeippoja.
Myös pajulintu käy edelleen, vaikka kylmä puhuri tekee parhaansa karkoittaakseen pienen hyönteissyöjän.
Koirasjärripeippo poseeraa sembran oksalla.
Pari kuukautta pihasembrani on ollut melko hiljainen, mutta syksyn lähestyessä siivekkäiden määrä puussa on ilahduttavasti alkanut kasvaa.
Mikä mukavinta myös hyönteisyöjät ovat ihastuneet kauniiseen pihapuuhuni.
Toissapäiväni ehdin jopa kuvaamaan puussa puikklehtivia lintuja, jolloin saaliiksi jäi mm. alla oleva pajulintu, joka näyttää huomattavasti itseänsä suuremmalta taustalla ähräävään talitiaiseen verrattuna.
Pajulintu sembrassa.
Alla kahden illan, eilis- ja toissaillan, tunnelmakuvia ystävästäni. Tosin käsitys ystävyydestämme lienee hyvin yksipuolinen ja subjektiivinen. (more…)
Viime aikoina on aika ollut kortilla, joten blogin ylläpito on hiukan takunnut. Tärkeimpänä kuvauskohteena on edelleen ollut jänis, mutta lintujakin on toki tullut vastaan ihan ilahduttavasti.
Ajanpuutteen taki tyydyn jättämään tekstin vähemmälle ja näytän vain esimerkkikuvia lajeista, jotka ovat joutuneet kamerani vangiksi.
Västäräkki vesilammikossa.
Tänä iltana seurustelin ties monennenko kerran ikioman metsäjänikseni kanssa. Vietettyäni tänä kesänä lukemattomia iltoja pitkäkorvaisen ystäväni kanssa, olen alkanut nyt kysellä itseltäni, mitä jänis mahtaisi ajatella, jos minua ei kuuluisi eikä näkyisi pitkään aikaan.
Sammakonpoikanen kumiveneessä
Kumiveneellä, sammakolla ja hämähäkillä ei järjellisesti ajateltuna olevan kovinkaan suurta asiayhteyttä.
Luonnossa perinnäisen logiikan voi kuitenkin usein heittää romukoppaan.
Tästä esimerkkinä metsäautotieltä löytämäni hylätty rikkinäinen kumivene, jonka eliömaailma oli yllätävän rikas ja joka tarjosi värejä rakastavalle kuvaajalle muutamaksi tunniksi haasteellisen työmaan. (more…)
Tunteeko lintu surua?
Tiedoksi, jos aihe kiinnostaisi: Viime perjantaina ilmestyneessä Suomen Luonnossa (6/2010, s. 74) on kirjoittamani juttu siitä, voiko törmäpääsky tuntea surua. Artikkeli perustuu erään linnun käytökseen yli kolmen tunnin seurannan aikana suonenjokelaisella soramontulla.
Näkemäni ja kuvaamani tapahtumat ovat erittäin poikkeuksellisia, ja ne kertovat siitä, että pikkulintujen tunne-elämä ei ehkä ole niin yksioikoista kuin helposti kuvitellaan
Korppi syö sianpuolukan.
En juuri tunne korppien elämää, koska en ole niitä juurikaan kuvannut.
Nyt yllättäen eteeni on tupsahtanut muutaman kerran pari nuorta korppia, kesän poikasia, jotka opettelevat elämään itsenäistä elämää. Lintujen kohtaaminen on ollut yllättävää sen takia, että ne viettävät osan aikaansa lähes Suonenjoen taajamassa.
Mitä siis olen korpeista oppinut: Ainakin sen, että ruokalistalle kuuluu mm. marjoja. Myös sellaisia, jotka eivät meille ihmisille kelpaa. Yllä olevan kuvan nuori korppikin napostelee kuvassa sianpuolukoita, jotka jokainen kulinaristi kiertää kaukaa. Sianpuolukkahan on hyvin jauhoinen ja ihmisen suuhun lähes täysin mauton.
Korpit myös kätkevät löytämiään makupaloja.
Alla olevassa kuvassa lintu on juuri nokallaan kaivanut maahan mielestään arvokkaan makupalan. Itse en kyllä moiseen roskaruokaan sekaantuisi. Kyseinen herkku näet on pala linnun nokallaan repimää valkeaa styroksia. (more…)
Kuva: Yliajettu metso tiellä.
Luontokuvaajankin on joskus seurusteltava eläinten lisäksi joskus myös ihmisten kanssa, mistä syystä viikonloppuna tieni kulki Keski-Suomeen.
Luontokuvauksenhan olen ekologista syistä pyrkinyt rajoittamaan omaan lähireviiriini ja siten välttämään liiallista autoilua.
Matkalla Karstulasta kohti Multiaa näin jo kaukaa keskellä tietä seikkailevan nuoren metson, jota emo vartioi ojan penkalla. Hiljensin ja väistin linnun kaiken taiteen sääntöjen mukaan.
Ajettuani muutaman sadan metrin päähän paikasta pysäytin autoni, ja näin metson edelleen olevan tiellä. Niinpä päätin kääntää autoni ja yrittää kuvata linnun. Siinä tohinassa en enää tietenkään voinut seurata tilanteen kehitystä, vaan minun oli keskityttävä varomaan ohiajavaa liikennettä kääntäessäni autoani ympäri.
Onnistuttuani lopulta tehtävässä huomasin, ettei lintua enää näkynyt, mutta en osannut sen enempää pohtia sen katoamisen syitä. Joka tapauksessa olin varma, että se oli edelleen paikalla vaikkakin mahdollisesti piilossa jossain. Mitään pahaa sille ei käsitykseni mukaan ollut voinut käydä, koska sen havaitsi tasaisella ja suoralla tienpätkällä molemmista ajosuunnista jo muutamien satojen metrien päästä.
Niinpä se, mitä tieltä löysin, oli hyvin korutonta kertomaa. (more…)
Jo muinaiset foinikialaiset...
Hmm, ehkä tuo on aivan liian kaukaa haettu klisee tämänkertaisen tarinan avaukseksi. Joka tapauksessa en aio mennä suoraan itse asiaan, jos sitä edes on, vaan aloitan itselleni epätavallisen tyylikkäästi aivan alusta.
Alussa oli siis tietenkin metsäjänis, mitenkäs muuten, joka taas kerran torkkui niin lähellä ja niin hellyttävän unisena, että en voinut enkä edes halunnut vastustaa kiusausta ikuistaa sen unista katsetta.
