Eläimellistä menoa saunassa – Luontopakina – Arkiston Helmi, v. 2005.

Mitähän tässä oikein pitäisi oikein sanoa?  Parempi kun en sano mitään. Totean vain, etten todellakaan muistanut kirjoittaneeni alla olevaa fiktiivistä kertomusta.  Vaikka juttua nyt vuosien jälkeen lukiessani  jouduin väkisinkin kysymään itseltäni, mahtoivatko kaikki ruuvini olla kohdallaan sitä kirjoittaessani, en kadu sanaakaan.

Taustatiedoksi: Tuolloin harrastin vielä kuntouintia todella ahkerasti. Tämä tarkoitti 1-2 kilometrin lenkkiä 4-5 kertaa viikossa. Tuolloin sain myös kuulla mitä mielenkiintoisimpia tarinoita uimahallin saunassa. Siitä, onko alla olevalla tarinalla mitään tekemistä kuulemieni kertomuksien kanssa, minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista muistikuvaa.

Eläimellistä menoa saunassa

Epäröin pitkään tutun oven edessä. Vain pitkän Jaakobin painin jälkeen saan pakotettua vapisevan käteni tarttumaan kuumana hehkuvaan kahvaan. Kuin kyyn pisto polttava tuska iskee lävitseni. Jo kauan sitten nujertamani kauhu valtaa äkisti mieleni jokaisen vielä järjissään olevan sopukan. Vaivoin onnistun säilyttämään ulkoisen rauhallisuuteni ja tempaisen oven auki.

Tiedän mikä minua sisällä odottaa, sillä olen kohdannut heidät ennenkin. En kuitenkaan anna menneiden lannistaa itseäni, vaan yritän livahtaa huomaamattomasti läpi Hadeksen höyrypilvien löylyhuoneen kauimpaan nurkkaan. Turhaan, sillä korppikotkat ovat havainneet minut jo aikoja sitten. Kuin narusta vedettynä ylälauteella istuvien hikiset katseet kääntyvät suuntaani. Rivi säälimättömiä silmiä seuraa järkähtämättömänä haparoivaa kulkuani kuin uhrinsa viimeistä vaivalloista taivallusta.

Äkkiä rohkein niistä ottaa aloitteen ja rikkoo vallitsevan luonnottoman hiljaisuuden. Ilmeenkään värähtämättä se avaa nokkansa ja iskee sinne, missä tietää puolustukseni olevan heikoimman:

– Ka, luontokuvaaja. Tätäpä juttua et olekaan ennen kuullut. Haluatko kuulla? Vaan älä virka mittään, kerron sittenkin. Arvaapa, mitä minä näin, kun olin hirvipassissa?

No, lumikon. Et usko, kun se juutas oli vikkelä epeli. Siellä se juoksenteli kanervikossa niin, että varvut vain heiluivat. Ei sitä muuten olisi nähnytkään. Vaan sitten minä sen jekun keksin. Haluatko kuulla? No, kuulehan, minä aloin vislailemaan sille kutjakkeelle. Ja arvaa mitä? Sehän ketale pysähty oitis. Oisko ollut ihan joku Idols-tuomari tai jottain. Siinä se sitten aikansa ihmetteli outoa syksyn säveltä. No, miten ollakaan, lopulta se venkula rohkaisi mielensä ja tuli ihan näkyville. Yritin minä siinä hötäkässä siitä kuvankin kännykällä ottaa, vaan saathan tuota arvata. Eihän siitä mittään tullut. Vaan oispa ollut ne sinun ihmeputket, niin johan olisi tullut kerralla iso liuta Vuoden Luontokuvakilpailun voittajakuvia. Usko niine hyvinesi!

Tässä vaiheessa ensimmäisen hyökkääjän rynnistys katkeaa äkilliseen happivajaukseen. Tuskin kuitenkin ehdin huokaista helpotuksesta, kun seuraava isku jo tulee. Tällä kertaa hyökkääjä vain on toinen ja käyttää armotta edellisen yrittäjän heikkouskohtauksen avaamaa tilaisuutta hyväkseen:

– Älä sinä luontokuvaaja tuota vanhaa höperöä kuuntele, sillä minulla se vasta tarina on. Se sattui kesällä työpaikallani. Tehtävääni näet kuuluu myös tarkastaa välillä, että kaikki laajalla teollisuusalueella on kunnossa. No miten ollakaan, yhden altaan reunalle oli joku juutas tunkenut minkkiloukun. Ei siinä mitään pahaa, joutaahan noita Suomeen väkisin muilutettuja pikkupetoja jonkun vähentääkin. Mutta nytpä loukussa ei ollutkaan minkki, vaan siellä oli jäniksen poikanen. Siellä se raukka peloissaan kyyhötti häkin perällä. Miten kauan lie joutunut siellä olemaankaan? Sääliksihän minun raukkaa kävi. Hyvä ettei siinä raavaalta karjulta kyynel herahtanut. No, minähän päästin polon tietenkin oitis pinteestä, vaan arvaapa mitä? Eihän se minnekään lähtenyt.

Siihen se jäi jalkojeni juureen ruohoa syömään. Hyvä ettei hotkaissut palaa uusista nokialaisistani. Kyllä mahtoi olla pitkäkorvalla hirveä nälkä, kun sille ei tullut ollenkaan mieleen pakoon pötkiminen. Usko pois, oli kuule sydäntä särkevän herkkä näky. Vieläkin tulee tippa silmään, kun vain muistelen Jussia. Sen nimen minä sille kiireessä annoin, kun ei löyhä pääni siinä hetkessä muuta keksinyt.

-Korhonen herää nyt vaan. Uimahalli menee kiinni. Sitä paitsi ei teidän kuorsaukselta voi edes täällä siivota. Ei pitäisi huonokuntoisen huhkia noin hirveästi altaassa. Mitä sitä muutkin ajattelevat, kun te täällä pukuhuoneessa nukutte. Menkää hyvä immeinen kotiinne. Kaikkea sitä saa nähdä, kun vanhaksi elää. Sivistynythän teidän muka pitäisi olla. Ja luontokuvaajakin. Pyh, sanon minä.

P.s. Olen pahoillani, että saunassa, tuossa suomalaisen miehen pyhässä temppelissä, minulle kaikella vakavuudella kerrotut tapahtumat saivat syyntakeettomissa aivoissani näin väkivaltaisen kohtelun.

Katso myös nämä:

Kuukkeli pihassa – Totta vai taikaa? – Arkiston helmi vuodelta 2008. Helmipöllö Ville hatun päällä – Hauska arkiston helmi, v. 2005. Viirupöllö aidalla ruskan aikaan – Arkiston helmi, v. 2006. Jättiläismäinen porkkanan naatti ja rakastuneet lepät – Arkiston helmi, v. 2004. Sumuisilta saloilta – Arkiston helmi, v. 2004. Maailman ensimmäinen käkiaita – Arkiston helmi, v. 2004. Viimeinen metsästysretki: Opettavainen tarina metsästyksen moraalista. Laulujoutsenet sakeassa sumussa – Arkiston Helmi, v. 2004. Suomalaista metsästyksen metsäkaurislogiikkaa Suoraan karhun suusta – Pohdintoja suomalaisten suhteesta karhuun. Peukaloinen todisti taistelua erämaassa – Jättiläispuupistiäinen ja muurahainen hirmuisessa kamppailussa Kuinka pieni rusakonpoikanen päätyi autoni alle – Kuvitettu tosi tarina lapsille ja lapsenmielisille.