
Tämä on kertomus isäni viimeiseksi jääneestä metsästysretkestä sellaisen kuin sen vuosikymmeniä myöhemmin muistan.
Olimme jättäneet mustan kuplavolkkarimme sivutien varteen ja kävelimme peräkkäin hiljaisina kohti jossain kauempana odottavaa syrjäistä korpijärveä. Omiin unelmiini uppoutuneena seurasin edelläni kulkevan isäni leveää selkää. Silloin tällöin kuulin hänen hyräilevän itsekseen, mistä ymmärsin hänen olevan onnellinen päästessään enimmäistä kertaa pitkästä aikaa ympäristöön, johon hänet oli luotu. “Rakastan elämää, joka uutena aamussa aukee.”
Poissa olivat pakkotyö kirjoituspöydän ääressä ja vankilatuomioon verrattava almanakkaan sidottu päiväjärjestys.
Täällä ei kukaan vaatinut mitään. Täällä mikään ei tullut yllätyksenä. Tätä hän rakasti. “Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa.”
Pitkien kaukopartioretkien kokemus näkyi isäni varmoina askelina tuntemattomassa maastossa. Kertaakaan ei ollut tarvetta pysähtyä väärän reittivalinnan takia. Kertaakaan ei ollut syytä tarkastaa sijaintiamme hänen sivullaan roikkuvaan vanhaan armeijan karttalaukkuun siististi taitetusta kartasta. Lue lisää…