Rehellisesti Nelikulmiosta – Vuoden Luontokuvakilpailussa 2005 menestyneen koskikarakuvan taustaa.

Alla oleva pakina julkaistiin vuonna 2005 Luontokuva -lehdessä. Se kertoo toistaiseksi tunnetuimman kuvani, Nelikulmio,  syntyhistoriasta. Nelikulmiohan voitti vuonna 2005 Vuoden Luontokuvakilpailun Sommittelu ja muoto -sarjan. Sen lisäksi se voitti ylivoimaisesti TV Nelosen järjestämän yleisöäänestyksen.

Rehellisesti Nelikulmiosta

Muistan päivän kuin eilisen. Aamun aluksi aamulla tarkistin insinöörimäisen yksityiskohtaisesti laatimastani kuvaussuunnitelmasta sille nimenomaiselle päivälle varaamani kuva-aiheen: koskikara nelikulmiossa. Piece of cake, helppo nakki.

Niinpä suunnistin kuvausvankkurini nokan kohti tuttua Konnekoskea ja painoin nastan lautaan. Samalla siunailin mielessäni 25 km:n ajon aiheuttamaa turhaa vaivaa, sillä ounastelin matkaa koko keikan suurimmaksi kiusaksi. Ennustukseni kävikin toteen, sillä sopivannäköinen lintu istuskeli kuin tarjottimella aivan pysäköintipaikan vieressä.

Sen enempää aikailematta nappasin takapenkiltä edellisellä kerralla sinne unohtamani kameran ja viitsimättä edes aukaista peltipolleni ovea näppäsin raotetusta ikkunasta pari hätäistä otosta kivellä steppailevasta linnusta. Koska kamerani näyttö kertoi jo toisesta kuvasta löytyvän hakemani lopputuloksen, päätin palkita itseni väsyttävän urakan lopuksi pienillä nokkaunilla uskollisen moottoroidun palvelijani untuvanpehmeillä istuimilla.

No, ei se noin mennyt. Ei sinne päinkään, mutta toisaalta kuvaustapahtuman tarkka tekninen kuvaus istuu minulle yhtä huonosti kuin tumma puku ja kravatti. Minulle luonto, kuten myös sen valokuvaaminen, on usein hyvin voimakas esteettinen ja emotionaalinen tapahtuma. Niin tuollakin kerralla. Siksi muistan parhaiten sen jännityksen, jonka vallassa odotin henkeäni pidätellen veden alla virtaa vasten nojaavan karan ojentautumista pystyyn. Aivan yhtä selvästi muistan myös ne hämmennyksen ja riemun tunteet, jotka koin ymmärtäessäni lopulta, mitä kamerani oli tilanteesta kennolleen piirtänyt. Tuloshan oli itsellenikin täysi yllätys. Jos muuta väittäisin, valehtelisin.

2 sekunttia ennen nelikulmiota

Tosin olen aina tilaisuuden tullen kuvannut vedenpinnan rikkoutumisessa avautuvaa kiehtovaa maailmaa. Vedenpeilin hajoaminen samoin kuin sen aikana veden muovautuminen uusiksi muodoiksi on kuitenkin aivan liian nopea prosessi silmiemme havaittavaksi. Joudun siis kuvaamaan jotain, jota en kykene näkemään, mutta johon piiloutuvasta kauneudesta minulla on silti aavistus. Tilanteesta syntynyt kuva on yleensä ainutkertaisuudessaan ja yllätyksellisyydessään joko ihastuttava onnistuminen tai turhauttava floppi.

Paradoksaalista ”Nelikulmion” kannalta on se, että valitsin sen kilpailukuvieni joukkoon vasta viimeisenä. Helpoin oli valita kuvat, joilla oli jotain syvällistä sanottavaa, vaikka tiesin jo etukäteen esim. liikenteessä kuolleiden supin ja metsäkauriin olevan aiheiltaan liian rankkoja.

Samoin helppo oli ottaa mukaan kuvat, jotka vastasivat parhaiten omaa käsitystäni ihanteellisesta luontovalokuvasta. Lisäksi laitoin mukaan taktisista syistä muutaman karvanterävän mutta tylsän ja ikävystyttävän tavallisen makrokuvan vain mainostaakseni tuomaristolle teknistä osaamistani silläkin osa-alueella.

Syitä ”Nelikulmion” valitsemiselle viimeisenä oli useampia: Ensinnäkin ”Nelikulmion” kuvallinen arvo perustuu suurelta osin tilanteen harvinaislaatuisuuteen. Mieluimmin soisin menestyväni kilpailussa minulle rakkailla perinteellisemmillä valokuvauksellisilla perusteilla eli valoilla, varjoilla, väreillä ja kompositiolla. Toiseksi, lähettämistäni kuvista tämä kuva vaati kaikkein eniten valotuksen korjailua. Diafilmille kuvaaminen on vielä niin syvälle syöpynyt sieluni syvärakenteeseen, että digikuvan suomat paremmat mahdollisuudet valotuksen korjaukseen herättävät jostain syystä sisälläni tahatonta henkistä vastarintaa. Myös kolmas syy vastahakoisuuteni oli lähtöisin arvostamistani diakuvauksen ihanteista. Pyrin nimittäin edelleen jo kuvaushetkellä mahdollisimman valmiiksi rajattuun kuvaan, mitä kyseinen kuva siis ei ole.

Hienoa ”Nelikulmion” menestyksessä on se, että kuvan sielu on juuri koskikara, joka on kaakkurin, sääksen ja laulujoutsenen ohella ollut ns. päälajini. Näistä kara ja kaakkuri ovat kaiken lisäksi varastaneet poloisen sydämeni niinä kolmena hektisenä viime vuotena, joina olen uhrannut kirjaimellisesti kaiken vapaa-aikani luontokuvauksen pyhälle alttarille ja luonnosta kirjoittamiselle. Monet näet ovat olleet ne kerrat, jolloin olen silmät ymmyrkäisinä tyytynyt vain seuraamaan rakkaan ystäväni karan sykähdyttävää liikehdintää koskessa. Tuolloin ovat unohtuneet niin valokuvaus kuin luihin ja ytimiin pureutuva pakkanenkin. Kaukana on ollut silloin kavala maailma. Kiitos kara sinulle niistä hetkistä ja tästä menestyksestä. Koskikara, cara mia.

LuonnOLLIsesti,

Olli

Katso myös nämä:

Liikenne vaatii miljoonia eläinuhreja- Luontokuvaaja voi vaikuttaa, osa 4. Koskikara kuohuvalla merellä ja muita pitkän valotusajan kokeilun tuloksia. Koskikaran sininen maailma Viitasaaren Kymönkoskella. Formulavaurio Rautalammilla – Kertomus pikku-uikkukuvausten surullisesta lopusta. Tuoretta koskikaraa tarjolla. Talvipäivän lastuja Konnekoskella – Pakina vuodelta 2004. Taistelevat koskikarat vs. Taistelevat metsot. Koskikaralle riittää pienikin reikä jäässä. Konnekosken koskikara ja jäinen arvoitus. Koskikara kosken kuohuissa – Kuvia eri valotusajoilla. Kun muut menevät, koskikarat tulevat Lintujen luksuskoteja – Sokean kanan seikkailuja, osa 1.