Kyy kaverina kaakkureita kuvaamassa.

Kaakkuriemo oikoo koipeaan.

Kesä 2009 oli monessa mielessä onnistunut kuvauskesä.

Kaikkein mieleenpainuvin kuvausprojekti oli kuitenkin kaakkurien kuvaaminen laskevan auringon valossa pesälammellaan. Kaakkuri (Gavia stellata), joka on ollut vuosia tärkeimpiä kuvauslajejani, ei kuitenkaan ole se syy miksi, muistan juuri tuon kuvausprojektin.

Syyllinen nimittäin on yksinäinen kyy (Vipera berus), joka asui saman lammen turvepeitteisellä rannalla, jolla kuvauspaikkani sijaitsi. Tapasin kyyn useana päivänä, mutta parhaiten muistan ensikohtaamisemme: Se makasi rauhallisena ilta-auringon lämmössä sen polun vieressä paikassa, jonka ohi jouduin joka kerran kulkemaan. Syy käärmeen siinä oloon oli ilmeisesti se, että turvepaakku tarjosi sille tarvittaessa sopivan piilopaikan, sillä sen kyljessä oli pienen käärmeenmentävän tunnelin suuaukko.

Kyy kiepissä.

Alla olevassa kuvassa kyyn tunnelin suuaukko näkyy mustana vasemmassa yläkulmassa.

Kyy lämmittelee.

Tämä ei olisi toki tehnyt kohtaamisestamme ikimuistettavaa, vaan se, että tuo sen lepopaikka oli vain noin kymmenen metrin päässä siitä paikasta, josta aina kaakkureita kuvasin. Tieto siitä, että kuvatessani takapirunani sananmukaisesti oli koko ajan kyy, ei minua suuremmin häirinnyt, mutta pidin kuitenkin huolen, että kävin silloin tällöin tarkastamassa käärmeen olevan edelleen paikoillaan.

Kyy kiepissä lähikuvassa.

Vaikka niin olikin, se ei riittänyt rauhoittamaan täysin mieltäni. Niinpä tunnustan rehellisesti, että lammen rannassa selkä kyyhyn päin käännettynä istuminen ei välttämättä ole sellainen luontokokemus, jota vapaaehtoisesti lähtisin uudestaan etsimään.

Kyy suolla.

Toisaalta minua välillä jopa hymyilytti, kun tajusin, etten rahallakaan saisi itselleni parempaa turvamiestä: Selkäpuolelta ei minua kyllä voisi yllättää. Tosin minulla ei ollut mitään syytä pelätä kenenkään tai minkään syöksyvän salakavalasti kimppuuni takaapäin – tai mistään muustakaan suunnasta.

Kyy piilossa suokasvien keskellä.

Tilanteeseen minun oli kuitenkin tyytyminen, koska periaatteisiini ei kuulu puuttua luontokappaleiden elämään niiden omassa elinpiirissään – täysin riippumatta oliko niillä myrkkyhampaat vai ei. Myös kyy ilmeisesti tyytyi tilanteeseen, koska se ei lähtenyt paikalta.

Tapasin kyyn vielä kahdesti tuon jälkeen uudestaan, mutta vain toisella kerralla onnistuin kuvaamaan sitä hiukan enemmän. Tämä kerta on puolestaan jäänyt hyvin mieleeni sen takia, että nyt eläin oli virkeä ja liikkui välillä kasvillisuuden joukossa todella vikkelästi. Muutaman kerran se kuitenkin pysähtyi pitemmäksi aikaa, jolloin uskaltauduin käymään makuulle sen eteen ja ottamaan siitä lähikuvia. Mielessäni toki kävi ajatus: ”Entä jos?”.

Kyy valmiina iskemään.

En asiaa kuitenkaan sen suuremmin murehtinut, koska tokihan sillä olisi ollut oikeus olla minulle vihainen tukkiessani sen pakotien.

Kyyn pää lähikuvassa.

P.s. Kyy ei muuten ollut ainoa mielenkiintoinen tuttavuus tällä kuvauspaikalla. Siitä enemmän myöhemmin.

Katso myös nämä:

Kyy kyykytti kuvaajaa – Maamme musta mamba lähikuvissa. Kaakkuri lähtee lentoon – Vauhdikas kuva lähitarkastelussa. Kuvia yhdeltä istumalta – Selostus siitä, kuinka erilaisia kuvia voi yhdeltä ainoalta kuvauspaikalta saada. Ilta tulee kaakkurilammelle. Kesä toi kiireet: Metsäjäniksestä kyyhyn, pensastaskusta pikkutylliin, kivitaskuun, pajulintuun ja tiltalttiin. Liian haastava kuvaustehtävä: Rantahämähäkki pesi pelargoniassa. Kaakkuri hylkäsi pesänsä – Jäljelle jäi vain saappaanjäljet. Mitä tekikään kaakkurinpoikanen kaatosateen yllättäessa! Voihan vaskitsa – Arkiston helmi, v. 2004. Miksi sammakko hymyili? – Lähikuvia kutevista sammakoista. Myöhäisillan rikkomatonta rauhaa suolammella – Kaakkuri, kuikka ja sinisorsa Löydä sisäinen mielenrauha – zen – kaakkurilammen hiljaisuudessa