Kuva: Laulujoutsen ja kanadanhanhi jäällä.
Tänään sain hälytyksen kuvaamaan paikallisia harvinaisuuksia, kanadanhanhia.
Lintujen tavoittaminen ei ollut ongelma, mutta valaistusolosuhteet olivat. Taivaallinen lamppu oli aivan väärässä paikassa ja valaisi aivan liian voimakkaasti, joten melko nopeasti päätin luopua niiden kuvaamisesta ainakin tältä erää.
Niinpä vaihdoin varjon puolelle lampea, keskityin kuvaamaan itselleni hyvin tuttua aihetta, laskevan auringon värejä veden pinnalla. Lue lisää…
Lähikuva piileskelevästä punakylkirastaasta.
Olipahan outo tapaus tämä punakylkirastas.
Se kiinnitti ensin huomioni lähtemällä lentoon kuvakonini edestä ja laskeutumalla istumaan korkealle läheiseen koivuun. Siitä se ei lähtenyt mihinkään, vaikka navakka tuuli riepotteli puuta sinne tänne. Se ei myöskään ollut millänsäkään astuessani ulos autosta – ilman kameraa – tarkastelemaan sen peltoaukeaman lintuelämää, jolle olin juuri saapunut.
Kun palasin autolle, huomasin linnun istuvan nyt hievahtamatta matalalla parin metrin päässä itsestäni, ja se ei edelleenkään näyttänyt välittävän minusta tuon taivaallista. Päinvastoin se oli kääntänyt selkänsä minulle eikä kiinnittänyt minkäänlaista huomiota liikkumiseeni. Ainut havaitsemani elonmerkki oli vieno sirisevä ääni, jota se päästeli aika ajoin.
Kuvattavahan tuo lintupioneeri tietenkin oli, koska oli niin sopivasti hollilla. Kuvaamista hankaloitti kuitenkin se, että puu, jossa punkkari istui, oli hyvin tiheäoksainen. Huolellisella oikean kuvakulman etsinnällä onnistuin kuitenkin löytämään sopivan reiän oksistosta. Kaupan päälle sain piileskelevän linnun lisäksi kuvaan myös ilta-auringon kauniisti maalaaman tunnelmallisen taustan.
Kuvaseloste: Kuva on täysin rajaamaton.
Eilen ei ollut yhtään, mutta tänään lokkeja lokkeja tuntui lentävän lähes joka paikassa.
Naurulokkeja lentää jään yläpuolella.
Aamulla odotti iloinen yllätys: Kuovit ja töyhtöhyypät olivat runsastuneet silmin nähden ja korvin kuullen.
Jopa kotini vieressä oleva pieni rauhoitettu suoläntti oli saanut takaisin monivuotisen kesäasukkaansa, kuovin, joka nyt kuulutti kovalla äänellä paluutaan.
Töyhtöhyyppä ja kuoveja.
Artikkelissa käsitellyt lajit ovat: kaakkuri, lummelampikorento, pikkuturkkilo, rantahämähäkki, sirolampikorento, sudenkorento ja telkkä.
Joillakin lukijoilla voi olla käsitys, että luontokuvaaja ryntäilee ympäri metsiä ja saloja etsien yhä uusia jännittävämpiä kuvauskohteita.
Joissakin tapauksissa tuossa mielikuvassa voi olla rahtusen tottakin. Itse olen kuitenkin yhdelle kuvauspaikalle juuttuvaa sorttia.
Tämä tarkoittaa sitä, että päivästä toiseen palaan lähes samoille jalanjäljille hakemaan yhä parempia kuvia samasta kohteesta. Kaiken lisäksi kuvaan hyvin usein ilman piilokojua.
Telkkä sukeltaa peilityynellä vedenpinnalla.
Kaakkuriemo oikoo koipeaan.
Kesä 2009 oli monessa mielessä onnistunut kuvauskesä.
Kaikkein mieleenpainuvin kuvausprojekti oli kuitenkin kaakkurien kuvaaminen laskevan auringon valossa pesälammellaan. Kaakkuri (Gavia stellata), joka on ollut vuosia tärkeimpiä kuvauslajejani, ei kuitenkaan ole se syy miksi, muistan juuri tuon kuvausprojektin.
Syyllinen nimittäin on yksinäinen kyy (Vipera berus), joka asui saman lammen turvepeitteisellä rannalla, jolla kuvauspaikkani sijaitsi. Tapasin kyyn useana päivänä, mutta parhaiten muistan ensikohtaamisemme: Se makasi rauhallisena ilta-auringon lämmössä sen polun vieressä paikassa, jonka ohi jouduin joka kerran kulkemaan. Syy käärmeen siinä oloon oli ilmeisesti se, että turvepaakku tarjosi sille tarvittaessa sopivan piilopaikan, sillä sen kyljessä oli pienen käärmeenmentävän tunnelin suuaukko. Lue lisää…
Keväällä 2009 sain harvinaisen mahdollisuuden kuvata sammakkoja hyvinkin läheltä.
Toisaalta tulvivaan metsäojaan oli kertynyt kutemaan niin suuri määrä tavallisia sammakkoja, että kuvauskohteen löytäminen oli välillä todella vaikeaa.
Vähästä olisi ollut helpompi valita.
Sammakko lähikuvassa.
Lähikuva: Rupikonna vedessä.
Muutama vuosi sitten sain mahdollisuuden kuvata erikäisiä rupisammakkoja. Kahtena eri päivänä kuvaamani rupisammakot (Bufo bufo) eli rupikonnat eivät todellakaan lumonneet minua kauneudellaan, mutta toisaalta niiden rumuudessa kuitenkin oli jotain puoleensavetävää. Liekö tunsin hengenheimolaisuutta niitä kohtaan, ken tietää.
Yllä olevassakuvassa on aikuinen rupisammakko. Seuraavassa kuvassa on sama aikuinen rupisammakko, mutta tällä kertaa se istuu kivellä.
Aikuinen Rupikonna eli rupisammakko.
Alla olevassa kuvassa on puolestaan nuori tumma rupisasammakko, joka oli kooltaan hiukan pienempi kuin aikuinen yksilö.
Nuori Rupikonna.
Myös seuraavassa kuvassa on nuori rupikonna, mutta se oli edellistä yksilöä nuorempi ja myös kooltaan pienempi.
Nuori rupikonna kämmenellä.
Tämä pieni konna olikin varsin lystikäs otus, sillä se ei millään viihtynyt kämmenelläni, vaan tähysi elämässään vielä korkeammalle. Niinpä se alkoi kiivetä ylös ojennettua sormeani.
Nuori rupikonna kiipeää ylös sormea.
Viimeisestä edellisessä kuvassa on äskeistä nuorta rupisammakkoa vieläkin nuorempi yksilö, jonka iholta puuttuu lähes kokonaan rupikonnalle tyypilliset nystyrät. Pienestä koostaan päätellen se oli noussut maalle aivan vastikään.
Hyvin nuori rupikonnanpoikanen.
Sillä onkin vielä noin 3-5 vuotta aikaa kasvaa samanlaiseksi täysikokoiseksi sukukypsäksi rupikonnaksi, jollaisen näet alla olevassa kuvassa.
Aikuinen rupikonna
Hupskeikkaa, kuinka hassusti tänään oli käydä:
Olin näet kuvaamassa västäräkkejä, mutta seurasin samalla syrjäsilmällä kahta jäänreunalla rauhallisina lepäävää laulujoutsenta, joista toinen linnuista näytti järkytyksekseni erittäin harvinaiselta lyhytkaulajoutsenelta.
Laulujoutsen lepää keväällä jään reunalla.
Kauan sitä sai odottaa, mutta kyllähän se kevät lopulta koitti.
Siitä on varma merkki västäräkkien paluu.
Tänään itselleni perinteiseksi västäräkkien kuvauspaikaksi muodostuneeseen venesatamaan oli lennähtänyt peräti kolme innokkaasti pyrstöjään heiluttelevaa västiä. Lue lisää…
