Avaruusseikkailu 2005 – Lumisen kaatopaikan synnyttämä science fiction-tarina.

Kommentoi

Joskus, minulla tosin aika usein, kuvaustilanne synnyttää mielessäni tarinoita, joilla on tuskin mitään tekemistä kuvien alkuperäisen tarkoituksen kanssa.

Alla oleva tarina ja kuvat syntyivät käydessäni aikoinani muistelemassa menneitä ennen niin rakkaassa kuvauskohteessa Suonenjoen vanhalla kaatopaikalla, joka oli tuolloin hitaasti mutta varmasti muuttumassa moottoriurheilualueeksi.

Alla oleva tarina ja kuvat syntyivät käydessäni vuonna 2005 muistelemassa menneitä ennen niin rakkaassa kuvauskohteessa Suonenjoen vanhalla kaatopaikalla, joka oli tuolloin hitaasti mutta varmasti muuttumassa moottoriurheilualueeksi.

_e8t0127.jpg

– Kuuleeko Volvo? On aika aloittaa laskeutumisvalmistelut.

Hätkähdän rajusti kaiuttimen metallisen herätettyä minut unestani, johon olin vajonnut pitkän päivän rasitusten uuvuttamana.

– Haukka kutsuu. Kuuleeko Volvo?

Päässäni humisee, mutta taistelen ylitseni vyöryvää tunnottomuutta vastaan. Samalla yritän epätoivoisesti selvittää vielä lähes tiedottomat aivosoluni. Tartun kuin hukkuva jokaiseen aistieni tarjoamaan oljenkorteen, ja lopulta käsitän, että särisevän äänen kutsu on tarkoitettu minulle.

– Täällä Kara. Aloitan laskeutumisen välittömästi. Toistan, aloitan laskeutumisen. Kohde on suoraan allani. Kaikki näyttää olevan kunnossa.

Tiedän äskeisen äänen olevan omani, vaikka siinä onkin täysin vieras sointi. Joka tapauksessa kaiutin vaikenee ilmeisen tyytyväisenä saamaansa vastaukseen.

 

_e8t0134.jpg

Näen allani jäisiä vuorenrinteitä, joita kirjoo jo ammoin kuivuneiden jokiuomien pitsi. Toisaalla avautuu laaja harjanteinen hiekkaerämaa, jonka pinnalla vuorottelevat hiekka- ja lumipälvet muodostavat monimutkaisen mosaiikkikuvion.

Nyt planeetan paljaalla kuolleella pinnalla liikkuvat yksin hyiset tuulet, jotka kuljettavat edellään hohtavan valkeina liekkeinä ylös taivaalle nousevia lumipyörteitä. Suurta autiota lakeutta hallitsee käsin kosketeltava hiljaisuus.

Vain ilmassa kevytmielisinä leikkivistä jääkiteistä kuuluu silloin tällöin vienoa helinää, jonka yhdistän johonkin aiemmin kokemaani. Johonkin kaukana lapsuudessa näkemääni, mutta johon en vielä unesta jähmeine ajatuksineni saa otetta. Ehkä se ei ole niin tärkeää.

Avaan varovasti ikkunan piittaamatta mieleeni iskostetuista varoituksista. Raikas pohjoinen tuuli hyväilee partaisia kasvojani. Mitä ne luulevat komentokeskuksessa tietävänsä. Eihän ihmiskunnan lähes kokonaan hävittänyt ilmastonmuutos suinkaan tuhonnut ilmakehää. Eihän kukaan olisi pelastunut, jos niin olisi käynyt.

– Kuuleko Haukka. Olen valmis poistumaan aluksesta.

_e8t0125.jpg

Äkkiä muistan, miksi olen täällä ja mitä minun odotetaan tekevän. Tiedän, että koko jäljellä oleva sivistynyt maailma tarkkailee herpaantumatta jokaista liikettäni.

Koko kosmoksen täyttävän hiljaisuuden keskellä kaikki silmät ovat kääntyneet vain minuun.

Televisioidensa ääreen juuttunut ihmiskunta uskaltaa tuskin hengittää. Se odottaa minun armahtavan heidän syntinsä ja todistavan sanoillani ihmisen luoman tekniikan ylivertaisuuden suhteessa luontoon. Mielessäni kuulen heidän hiljaiset rukouksensa, kun he janoavat kuulla uudesta huomenesta. Ihmiskunnan toisesta mahdollisuudesta.

Tietoisena hetken historiallisuudesta tartun päättäväisesti oven kahvaan astuakseni ulos aluksestani.

Mutta juuri kun kuulen itseni toteavan ” Tämä on pieni askel … ”, maiseman täyttää yksinäisen moottoripyörän korvia vihlova pärinä ja lumous haihtuu.

Ohitseni pyrynä kiitävä motoristi riistää minut julmasti takaisin tähän onnettomaan maailmaan. Hetki on lopullisesti menetetty.

Unen ja valveillaolon välinen herkkä raja on karannut saavuttamattomiin, enkä ehkä koskaan saa tietää, mitä olin sanomassa.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.