Rusakon korvat.
Joskus ihmettelen itsekseni, mistä tielleni tulee toinen toistaan kummallisempia kuvauskohteita.
Muuta syytä tähän en ole keksinyt kuin sen, että olen kuvannut jo useita vuosia samoilla paikoilla. Niinpä tunnen jokaisen puskan ja korren, ja osaan siksi ennakoida sen, mitä mistäkin voisi löytyä. Lue lisää…
Kiurulla sekä kangaskiurulla on tunnetusti pitkät takavarpaat. Myös takavarpaan kynsi on todella pitkä.
Harva meistä on kuitenkaan todella nähnyt millainen kiurujen takavarvas todella on. Nyt se on mahdollista, kun katsot tarkasti alla olevaa kangaskiurun kuvaa.
Kuva on rajattu toisesta peltiaidalla istuvan kangaskiurun kuvasta, ja siinä linnun takavarpaat näkyvät paremmin kuin edellisessä kuvassa. Lue lisää…
Hippiäinen (regulus regulus) on Suomen ja koko Euroopan pienin lintu.
Nyt viikonloppuna toteutui yksi monivuotisista haaveistani, sillä sain ensimmäistä kertaa elämässäni mahdollisuuden yrittää kuvata tätä metsiemme pikkuruista siivekästä asukkia .
Hippiäisen pieni koko yhdistettynä sen vikkelyyteen tekee linnusta hyvin haasteellisen kuvattavan.
Minulle haaste olikin tällä kertaa hiukan liian suuri, sillä mikään niistä noin 20 kuvasta, jotka sain otettua, eivät itse linnun osalta täytä kaikkein tiukimpia vaatimuksia.
Kuvien värimaailmaan olen kyllä hyvin tyytyväinen, mikä itselleni on kuitenkin aina kuvatessani vähintään yhtä tärkeä kuin varsinainen kuvauksen kohde.
Hippiäisen huomiotaherättävin ja paras tuntomerkki on sen päälaen kirkkaankeltainen juova. Lue lisää…
Kahtena iltana olen onnistunut kuvaamaan kiurua (Alauda arvensis) eli leivosta.
Katsellessani tänään kuvien kuvausaikoja yllätyin siitä, että olin kuvannut lintua lähes minuutilleen samaan aikaan molempina iltoina.
Liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä kiurun elämäntavoista tämän takia ei kannata vetää.
Pikemminkin havainto korostaa minun kuvausrutiinejani: Tietyissä tutuissa paikoissa on oltava tiettyyn samaan aikaan.
Tähän taas vaikuttaa tietoni siitä, milloin valon suunta ja mahdollisesti määrä ovat otollisia kuvaamiselle. Lue lisää…
valkoviklo ja iltataivas
Saavun hakkuuaukealle juuri ennen yhdeksää.
Ilta on jo huomattavan hämärä, kiitos lähes kauttaaltaan tumman iltataivaan. Korkean koivukelon nokassa istuu vartiopaikallaan valkoviklo.
Se ei kuitenkaan aiheuta minussa mitään intohimoja. Lue lisää…
Viikko sitten tavoitin ojanpenkalla lepäävän pikkutyllin.
Koska pikkutylli on ollut useina vuosina tärkein yksittäinen kuvauslajini, en nähnyt ensin tilanteessa mitään kuvaamisen arvoista.
Sitten kiinnitin kuitenkin huomioni vastavalossa kylpevän pikkutyllin takana kimaltelevaan veteen, ja ilkikurinen mieleni sai minusta ylivallan:
Päätin kokeilla, millaisen efektin saisin kuviin tarkentamalla objektiivini etualan kohteisiin siten, että veden kimallus loisi kuviin objektiivin linssien heijastuksien synnyttämiä geometrisia kuvioita, joiden koko taas riippuisi käyttöaukon koosta. Lue lisää…
Tiltaltti männyn oksalla
Kun reilu kymmenen vuotta sitten aloin kirjoittaa viikoittaista lukijahavaintoihin perustuvaa luontopalstaani, tiltaltista ei juuri tullut havaintoja.
Myöskään pohjoissavolaiset lintuharrastajat eivät vuosittain kovin monia tiltaltteja tuolloin nähneet. Niinpä lajin kuvaaminen ei tuntunut kovin tärkeältä.
Vuosien mittaan eivät lukijani ole juurikaan sen enemmän tiltaltteja (phylloscopus collybita) havainneet, mutta lintuharrastajien havaintomäärät ovat moninkertaistuneet. Lue lisää…
pajulintu ja pajunkissoja
Pajulintu (Phylloscopus trochilus), joka tunnetaan myös nimeltä uunilintu, on kooltaan todella pieni. Sen pikkuruinen vartalo venyy nimittäin vain 12 cm pituuteen.
Niinpä sen pieni koko tulee hyvin esille kuvallisessa vertailussa pajunkissoihin.
Pajulinnun ääni on helposti tunnistettava ja se laulaa pääasiassa valoisan aikaan, joten sen vienot ja surumieliset säkeet ovat mahdollisimman monen kuultavissa.
lampiviklo
Lampiviklo (Tringa stagnatilis) on monelle tutun valkoviklon lähisukulainen muistuttaen sitä ulkonäöltään suuresti.
Lampiviklo on kuitenkin pienempi (pituus 22–26 cm) kuin valkoviklo (30-35 cm), noin liron kokoinen. Lisäksi sen jalat ovat hyvin pitkät.
Helpoiten sen tunnistaa kookkaammasta sukulaisestaan pitkän, suoran ja selvästi ohuemman nokan perusteella.
Lampiviklo pesii ruohoaroilla ja taigan kosteikoilla Euroopan itäisimmistä osista Keski-Aasiaan. Suomeen lampivikloja harhautuu vuosittain joitakin kappaleita. Onpa useita pareja vuosien saatossa pesinytkin maassamme. Lue lisää…
Pari iltaa sitten sain seurata yksinäisen kurjen kiireetöntä iltaruokailua laskevan auringon viime säteiden valossa. Siihen sen kuvittelinkin jäävän, kun yht’äkkiä kurki muutti suuntaansa kohti sitä osaa pellosta, jota auringon viimeinen kilo vielä valaisi.
Ja se mitä sitten sain nähdä vain reilun 50 metrin etäisyydeltä, oli yksi suomalaisen luonnon mahtavimpia näytöksiä: Kurjen täysin hovikelpoisia kumarruksia ja tanssiesityksen päättävä mahtipontinen trumpettisoolo!
Ja kaikki vain minulle! Tai niin ainakin niin haluan uskoa.
