Kesäkodissani käynti tuotti eilen , jälleen kerran, iloisen yllätyksen.
Alueen ainut kalatiirapari oli näet pesällään, ja molemmilla vanhemmilla pienet kalat nokissaan. Minun olisi kyllä pitänyt muistaa, mistä oli kysymys, mutta jostain syystä harmaat aivosoluni eivät suostuneet selittämään minulle ilmiön syytä.
Tiira kalanpoikanen suussaan
Aina ei kannata mennä merta edemmäs kalaan, ei edes meren rantaan.
Joskus oma kotipiha on kullan kallis, varsinkin siinä kasvava kaunis sembra. Lue lisää…
Ei ole mikään valtakunnansalaisuus, että olen varsinainen pikkutyllimies, eli olen yrittänyt kuvata kaiken mahdollisen tästä hauskasta kuivan maan kahlaajasta.
Paljon on todellakin vuosien mittaan arkistoon kertynyt, mutta ei kuitenkaan kaikkea.
Onneksi.
Viime päivinä olen pakon sanelemana kuvannut vain lähiympäristöni lintuja, mikä on tietenkin erittäin ekologinen ratkaisu. Luonto on tästä minua kiittänyt sillä, että pääkuvauspaikallani on kamerani etsimeen kipittänyt muutaman kerran pikkutylli tilanteissa, joista olen löytänyt mielestäni jotain uutta.
Ensimmäinen kuva on minulle tyypillinen ”värikuva” eli kuvan varsinainen aihe on veden kaunis punainen väri.
Pikkutylli ja punainen meri.
Räkattirastaiden rakentama Suomen suurin rivitalopesä.
Vuosien mittaan lukijani ovat ilmoittaneet minulle mitä kummallisimmista lintujen pesäpaikoista.
Kaikkein erikoisin on toistaiseksi ollut Rautalammilla pesineen räkättirastasparin rakentama jättikokoinen pesä, joka oli ainakin vielä tuolloin ainutlaatuinen Suomessa.
Linnut tekivät siis ainakin Suomen ennätyksen, mutta on mahdollista, että kyseessä oli jopa maailmanennätys.
Räkättirastaat rakensivat rivitalon
Kaikkein oudoin niistä on toistaiseksi ollut Rautalammilta kesällä 2004 löytynyt räkättirastaan pesä, jonka rastaspariskunta oli rakentanut edellisenä syksynä saunan taakse suojaan nostettujen veneentuhtojen päälle.
Pesä koostui viidestä toisissaan kiinni olevasta pesämaljasta, joissa yhdessä oli viisi munaa.
Löytymisensä jälkeen pesä oli varovasti nostettu seinällä ylempänä olevien airojen päälle. Siirrossa osa viiden kupin muodostamasta ketjusta lievästi vaurioitui, mutta kaksi kupeista jäi priimakuntoon. Siirrosta eivät linnut olleet moksiskaan, vaan tilanteen rauhoituttua naaras jatkoi hautomistaan, ja pesästä varttui neljä virkkua poikasta.
Tiettävästi kyseessä oli hyvin harvinainen ilmiö, sillä niin BirdLife Suomessa kuin rengastustoimistossakaan ei oltu tuolloin törmätty vastaavaan. Myöskään tuhansia räkättirastaita rengastanut ja niistä tuolloin tieteellistä tutkimusta tehnyt Hannu Tammelin Karkkilasta ei ollut koskaan kuullut vastaavanlaisesta pesästä. Ilmiön syyksi hän epäili, että alustarakenteen geometrinen samanlaisuus oli laukaissut pesänrakennusvietin yhä uudelleen ja uudelleen, ja siksi lintu ei osannut lopettaa ajoissa.
P.s. Ratkaisemattomaksi arvoitukseksi on toistaiseksi jäänyt, oliko räkättien rakentama pesä lajissaan peräti maailmanennätys.
P.s.2. Rastaiden oudosta pesästä oli v. 2004 Suomen Luonnossa lyhyt kirjoittamani selostus.
Harmaasieppo pesi vanhainkodin kukka-amppelissa
Harmaasieppo pesiminen parvekkeen kukkaruukussa ei ole mitenkään tavatonta, mutta Vesannolla vanhainkodin kukka-amppelissa kesällä 2005 pesinyt harmaasieppo on jäänyt mieleeni sen suuren mielenkiinnon takia, jota linnun pesintä herätti vanhusten keskuudessa. Kuvaushetkelläkin lintuperheen touhuja tarkkaili ikkunan takaa kaksi rullatuolissa istuvaa seniorikansalaista. Todella hellyttävä näky!
Harmaasieppo pesii kukkaruukussa.
Harmaasieppo saattaa pesiä monenlaisissa erilaisiin ihmisen rakentamiin ja alun perin muuhun käyttöön tarkoittamiin paikkoihin. Ikkunalaudat ja muut rakennuksissa olevat suojaisat rakenteet ovat mm. melko suosittuja paikkoja. Olenpa nähnyt yhden parin pesivän jopa ns. heittopostilaatikossa, joita maaseudulla on teiden varsilla. Tällaisen laatikon edusta on avonainen, jotta postinjakajan on helppo nakata posti siihen.
Vähintään erikoiseksi voi myös kutsua kesällä 2006 kuvaamaani harmaasieppojen pesäpaikkaa. Tämä pari oli näet rakentanut pesänsä piharakennuksen seinälle ripustettujen hirvensarvien päälle.
Harmaasiepon pesä hirvensarvien päällä.
Västäräkit pitävät autoista
Mielenkiintoinen on myös västäräkkien taipumus rakentaa pesänsä erilaisten autojen moottoritiloihin. Muistaakseni niiden pesinnän tiedetään onnistuneen jopa lähes jatkuvassa käytössä olleen kuorma-auton moottoritilassa. Myös traktoreissa tiedän niiden onnistuneesti pesineen.
Västäräkin pesä mersun moottoritilassa.
Itse olen saanut todistaa kolmen henkilöautojen moottoritiloissa pesineen västäräkkiperheen elämää.
Västäräkin pesä Opelissa.
Leppälintu pesi romuautossa
Paikalliselta autoromuttamolta puolestaan löytyi kesällä 2005 leppälintupari, joka oli löytänyt mieleisen pesäpaikan purkua odottavasta kuorma-autosta. Tässäkin tapauksessa linnut onnistuivat pesinnässään, vaikka auto seisoi paikassa, jonka välittömässä läheisyydessä liikuttiin päivittäin runsaasti.
Leppälinnun pesä kuorma-autossa.
Punarinta maakellarin oven pielessä
Ihan jokapäiväinen juttu ei ollut myöskään kesällä 2007 lukijani ilmoittama punarintojen pesäpaikka: Nämä linnut olivat löytäneet sopivan pesäpaikan lähes keskellä omakotitalon pihaa olevan maakellarin ovenpielestä. Vaikka paikka voisi kuulostaa kovinkin rauhattomalta, linnuilla ei tässäkään tapauksessa ollut vaikeuksia pesinnän onnistumisen kanssa. Talon asukkaat näet kunnioittivat kauniin linnun kotirauhaa ja välttivät kellarin lähellä liikkumista.
Punarinnan pesäkolo maakellarin vieressä.
Viirupöllö pesi jo kerran kaadetussa puussa
Kevät 2003 toi vastaani hyvin oudon pesinnän: Maatalon pihassa oleva lahovikainen vanha koivu kaadettiin, jolloin kaadetun puun onkalosta lennähti karkuun suuri pöllö ja maahan tipahti ja särkyi viisi munaa. Tilanteesta pahoillaan ollut tilanomistaja päätti kuitenkin nostaa osan kaadetusta puusta jälleen pystyyn ja tukea sen läheiseen sähkötolppaan.
Viirupöllön pesä korjatussa pesäpuussa.
Niin kummalliselta kuin asia voi tuntuakin, pöllöperhe palasi takaisin aloittamaan uuden pesinnän tutussa pesäpuussaan, joka oli sillä välin kutistunut pelkäksi pökkelöksi. Myöhemmin keväällä pesästä kuoriutui kolme poikasta.
Yö saapuu pihapöllöille.
Tämän jälkeen pöllöt eivät enää palanneet vanhaan pesäkoloonsa, vaan pesivät viereisen pellon lähelle niille varta vasten rakennettuun pönttöön.
Luonto on kuitenkin joskus tarua ihmeellisempää: Keväällä 2009 pöllöt palasivat edelleen keskellä pihaa seisovaan vanhaan pesäpuuhunsa, josta suoriutui myöhemmin maailmalle yksi poikanen. Tänä vuonna viirupöllöpari ei pesinyt lainkaan myyrien vähäisyyden takia. Niinpä odotan jännityksellä, miten ensi keväänä tulee käymään.
P.s. Pöllöjen tarinan erikoislaatuisuudesta kertoo se, että Suomen Luonto julkaisi vuonna 2003 kaksi niiden elämästä kirjoittamaani lyhyttä juttua.
Kävin lävitse juttuarkistoani ja vastaan tuli jälleen kerran yksi todellinen arkiston helmi, pakina vuodelta 2007, jolloin olin tilanteessa, jossa kuvaaminen oli hetkellisesti vaikeutunut.
Tuolloin syynä ei vain ollut minun terveyteni vaan kamerani sulkimen särkyminen.
Huh, huh… Kesäloma jäikin kovin lyhyeksi, sillä luonto kihisee uutta ja vanhaa elämää. Joten pakkohan siellä on minunlaiseni luontojuopon kaikki aikani viettää.
Kuvausvastuun on saanut vain ottaa kakkoskamerani, sillä varsinainen työjuhtani on edelleen korjattavana. Lue lisää…
Niin se vaan on, ettei ihminen voi näköjään koskaan tietää, mitä huominen tuo tulessaan.
Reilu pari viikkoa sitten näet sairastuin hyvin ärhäkkään tulehdustautiin, joka lähes niiltä istuvilta pakotti minut turvautumaan yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa minut sitten pari päivää myöhemmin leikattiin.
Nyt olen ollut muutaman päivän kotona toipumassa, ja toissa iltana pääsin yrittämään jopa kuvien ottamista.
Asiassa oli roppakaupalla tuuria– ehkäpä kohtalo oli jo katsonut kiusanneensa minua riittävästi – sillä löysin kuvauskohteeksi aivan metsätien reunassa matalan kelon päässä reviiriään vartioivan taivaanvuohen.
Onneksi kelo tosiaan oli aivan tien vierellä, sillä nykyisessä kunnossani ei minulla taida ihan hetkeen olla jalkapelillä asiaa metsän siimekseen painavien varusteiden kanssa.
Taivaanvuohi ääntelee kelon nokassa
Isokoskelo, naaras.
Kuvaajaurani alussa väheksyin västäräkkiä ymmärtämättä, että vika olikin siinä, että en nähnyt tuon veikeän velikullan parasta ominaisuuta. Sitä, että linnun värittömyys vaati kuvaajaltaan aivan uuden asenteen: Västäräkki voi näet vain harvoin olla kuvan tärkein elementti. Näkyvin se toki voi olla, mutta linnun tarkoitus, ainakin minun kuvissani, on korostaa taustan ja valojen kauneutta. Sen nälkeen, kun aikanaan olin tämän ymmärtänyt, minusta tuli todellinen västäräkkien ihailija, joka jokaisen iloisen pyrstönketkuttajan nähdessään alkaa välittömästi tutkia, mitä tällä kertaa kuvaustilanteesta olisi irti saatavissa.
Useimmiten västit jäävät minulta rauhaan, mutta aina tulee vastaan tilanne, jota ei voi ohittaa. Usein tällöin ratkaisut on tehtävä lähes sekunnin murto-osassa, sillä luontokuvauksen surkeus ja ihanuus on siinä, että tilanne harvoin jää odottamaan kuvaajaansa. Tässä päätöksenteossa onneksi auttaa vuosien kokemus. Jos todella näen mielestäni mahdollisuuden, se yleensä on myös sitä.
Näin kävi juuri eilen, kun olin järven rannassa kuvaamassa lähellä uiskentelevaa naarasisokoskeloa.
Syrjäsilmällä näin västäräkin hypähtäneen pienen rantapensaan oksalle ja tähyävän rauhallisena järvelle. Käänsin kameran, ja mitä näinkään: Iltaurinko loi linnun taustalle todella mielenkiintoisen värien ja valojen leikin. Siinä oli siis mahdollisuus, joka oli käytettävä.
Tuloksena oli useita erilaisia kuvia, joissa tausta on oleellisesti erilainen, mutta kaikissa todella ihastuttava. Vai onko? Mitä mieltä Sinä olet? Lue lisää…
Punavarpunen, etenkin koiras, on komea ilmestys.
Ei tämä päivä onneksi ihan hukkaan mennyt, päinvastoin.
Sain nimittäin ensimmäistä kertaa kuvattua komean punavarpuskoiraan. Lintu onkin ollut toivelistallani jo usean vuoden ajan, ja tänään sitten lopulta tärppäsi.
Myös tukkakoskelosta minulla on todella vähän kuvia. Tämä päivä ei tuonut tilanteeseen määrän osalta muutosta, mutta laadun osalta sitäkin enemmän. Lue lisää…
Tänään ehdin vakavamielisen lintukuvauksen lomassa hulluttelemaan kokeilemalla, miten saisin vangittua sekä liikkeen että värit tuulessa vinhasti pyörivästä lasten leikkikalusta.
Ongelma oli, että härvelin värit näkyivät parhaiten silloin, kun sitä ei yrittänyt kuvat suoraan edestä. Edestä sitä kuitenkin oli yritettävä kuvata, jotta laitteen symmetrinen muoto tulisi edes jotenkin esiin.
Tärkeää oli myös, että laitteen keskellä oleva keltainen akselin pää näkyisi kohtuullisen terävänä.
Alla näytteitä valokuvataiteellisesta kokeilustani. Aina ei valitettavasti onnistua, ei edes joka kerran. Oliskohan pitänyt jättää tämä kokeilu tekemättä?
Kuva 1.
Voiko taideteoksella olla harhaanjohtavamppaa nimeä kuin Ferninand von Wrightin Taistelevilla metsoilla. Kyseisessä teoksessahan kaksi ukkometsoa pelkästään uhittelee toisilleen. Mistään taistelusta ei kuvassa ole tietoakaan. Kuuluisan isänmallisen maalauksen katsoja jää siis täysin epätietoiseksi siitä, miten metsojen kohtaamisessa loppujen lopuksi kävi.
Toisin on Olli Korhosen, siis minun itseni, kuvasarjassa Taistelevat lirot, jossa mikään ei jää arvailujen varaan. Jos Taistelevia metsoja pidettiin Talvisodan aikana symbolisena kuvauksena pienen Suomen taistelusta suurta naapuriaan vastaan, olisivatko Taistelevat lirot kyenneet ehkäisemään ennalta koko sodan tulevan vihollisen nähtyä kansamme todellisen taistelutahdon ja -kyvyn. Näin ainakin itse uskon.
Suuren sadevesilammikon reunoilla ruokaili rauhallisina kolme liroa. Aluksi ne liikkuivat päämäärättömästi, toisistaan välittämättä, helteisen iltapäivän kuumuudessa.
Liro etsii ruokaa.
Yllättäen tunnelma muuttui, ja kaksi linnuista alkoi kävellä kohti toisiaan. Lue lisää…
